ja hän vastasi minulle.
Hän vapautti minut kaikesta pelosta.
Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa,
heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.
Ps. 34:5-6
Viime aikoina on tapahtunu kaikenlaista. Oon saaanu kuulla tosi rankkoja juttuja, mut silti oon kiitollinen et saan olla niitten ihmisten vieres ja saan vaan siunata ja rakastaa. Mut rankkojen juttujen vastapainoks on tapahtunu myös ihmeellisiä juttuja. Yks ihmeellisimmistä jutuista on se ku yks ilta rukoukses näin näyn ja siin oli Jeesus, ja mä koin konkreettisesti sen mitä siin näys tapahtu. Mä koin sen rakkauden ja rauhan ja Jeesuksen länsäolon. Mä tajusin et mun ei tarvi ikinä pelätä yhtään mitään. Ei mitään. Ja mä olisin halunnu jäädä siihen ikuisesti. Siihen Jeesuksen jalkojen juureen, siihen rakkauteen ja lepoon. En oo ikinä kokenu sellasta. Eikä mun sanat pysty sitä kuvailee, mut se oli todellakin jotain niin ihmeellistä. Ja mä haluun elää nii lähel Jeesusta ku vaa mahollista, et saisin ees palan sitä mitä sillon koin. Se oli ku suudelma Taivaasta.
Mut mitä muuta.. se automatka kun mua jännitti. Nähtäis monen kuukauden jälkeen. Mä huokasin Herran puoleen, et tapahtukoon Sun tahtos. Mä en ite tee mitään, et se saa tehdä jos on kiinnostunut. Ja kun me nähdään.. se hymyilee ja mä vaan nään ne hymykuopat ja ruskeet silmät ja siinä me ollaan, me kaks. Vain me kaks eikä muuta maailmaa ollenkaan. Mä voisin kuunnella ja katella sitä loputtomiin. Siinä on jotain sellasta mitä kenessäkään muussa ei oo. Jotain todella kaunista ja mielenkiintosta, jotain mitä en haluais ikinä päästää käsistäni. Sen seurassa tunnen olevani elossa, todella elossa. Mun sydän joka jäi sinne, niitten hymykuoppien ja viininpunasten seinien luo. Ne kädet, pehmeet ja kauniit, lämpöset. Paljon kokeneet. Ujo vilkasu ja raikas luminen ilta. Ja vain me kaksi, hymyt ja tuikkivat silmät. Lupaus siitä että pian nähdään. Muuta mul ei oo. Ku se lupaus josta haluun pitää kii. Mä en uskalla paljoon toivoa koska sit pettymys ei tunnu niin pahalta.. mä oon niin tottunut pettymyksiin. Mutta.
Mä vaan rukoilen.
Mä oon miettiny niin paljon mun elämän tarkotusta.. et mikä on se mun juttu. Mä tajusin etten saa koko ajan haaveilla siitä et haluun reissuun, mä en saa ajatella Kap Verdeä ja Bora Boraa ja maailman vallotusta. Ne tulee sit ku niitten aika on. Mä hiffasin eilen jotain todella tärkeetä.. sen et mun pitää nauttia tästä hetkestä mikä mul on. Tästä päivästä.Tää on mun ja vain mun ainutkertanen elämä. Juku mä haluan kyl nauttia nykyhetkestä, enkä elää vaa tulevaisuudessa. Tulin eilen duunist kotii ja kävin lenkil ja sit sen jälkee lähin salille. Mul ei oo pitkään aikaan ollu motivaatioo käydä siel, se on tuntunu pakkopullalta. Mut eilen mä pitkästä aikaa nautin reeneistä! Napit korvil kuuntelin hyvää musaa, lippis vedettyn naaman eteen. Jotenki tosi chilliä oli. Vedin viimesee asti reenit, juttelin välil muitten reenaajien kaa ja sit jalat täristen lähin pesulle. Ja jotain mun sisäl kupli. Oli voittajafiilis. Ja mä nautin siitä. Mä tajusin et kuin ihanaa tää elämä voikaan olla, jos on asenteet kohillaan ja tajuu nauttia ja olla avoimin mielin. Puhkuu sellasta lapsenkaltasta uteliaisuutta ja innostusta. Kaikelle. Sydän tulessa ja rakastaen.
Mä kuljen käsi kädes mun Pelastajani kanssa, joka on antanu mun levottomalle sydämelleni rauhan.
Aamen.
