Mä en muistanut kuin hyvältä itkeminen voi tuntua. Turvallisesti äidin sylissä. Pitkästä aikaa. Aluks mä itkin ihan pikkuasiasta, mut sit mä en osannu lopettaa sitä ja kai mä itkin sit vähä kaikesta loppujen lopuks. En mä ees oikee tiiä mistä. Kaikesta vaan. Ja mä ajattelin kuin kaikkien pitäis itkee joskus sillä lailla. Sais itkee maailman vaatimukset, surut ja kaiken tän elämän älyttömyyden pois. Sais olla pieni avuton lapsi jonkun isomman ja turvalliseman vieressä. Edes hetken verran.

Itku puhdistaa sielua. Mun mielestä itkevä ihminen on siinä kaikessa riipasevassa rikkinäisyydessään ja herkkyydessään tosi turvallinen, kaunis ja ehkä huojentavakin näky. Koska sillon tietää et se ihminen oikeesti elää, tuntee ja kokee. Asiat koskettaa. Musta se on kaunista. Niinä hetkinä aina ymmärtää et me kaikki ollaan kuitenki kaikesta huolimatta samanlaisia. Loppujen lopuks. Jumalan taideteoksia, jotka välittää.

Mulla on rauha. En jaksa enkä halua murehtia ja huolehtia huomisista joita mun eteen tulee. Mulla on Jeesus ja se riittää. Mä sanon sen taas, koska joka päivä mä ymmärrän sitä enemmän ja syvemmin. Ja mitä enemmän mä sitä ymmärrän, sitä syvempi rauha mulla on. Tästä viikonlopusta on tulossa ihmeellinen. Mennään nuortenporukalla viikonlopuks merenrannalle leireilee ja rakastumaan syvemmin Kristukseen. Sellanen kutina mul ainaki on. En malta oottaa et pääsen kuutamouinnille ja ylistyssaunaan. En malta odottaa istumist nuotiol porukas ja kauniin kauniin meren ja tähtitaivaan katteluu. Löhöilyy ja yhes rukoilemist. Itkuu ja nauruu, toivoo ja iloo. Rakastan. Herra siunaa meijän leiri.

Jeesus oot mun Kuningas.Oot TIE, TOTUUS ja ELÄMÄ ja mä rakastan sua koko pienellä sydämelläni. Rakastan sua ja sun suunnitelmia, vaikken niitä ymmärrä. Mut mä rakastan niitä koska mä tiedän et ne on parhaita. Rakastan sitä kuin sä et koskaan luovuta mun suhteen. Rakastan sitä kuin sä oot muuttanu mua ja muutat koko ajan. Rakastan sua koska oot antanu mulle elämän. Jeesus mä rakastan sua.

Aamen.