I'm the street lights that guide you home
I'll be the G.P.S when you've lost your phone
I'll be the song that's rockin' in your headphones
I'll show you the signs
To let you know
You'll never be alone
- Capital Kings

Mä tiiän et tää on elämää. Ja tälläst se vaa välil on. Mut mul on nii pitkän aikaa ollu hyvä olo, et mua harmittaa ku tänää illal tuli tosi kökkö olo. Mä istuin muiden kaa ja kuuntelin puheen sorinaa, suunnitelmia, naurua.. ja mä ajattelin et minne mä oikein kuulun. Tuntu ulkopuoliselta jollain tavalla. Mä mietin et mikä on mun paikka. Seurakunnassa ja maailmassa yleensäkin. Ja mä katoin poikaa jota en ollu nähny pitkään aikaan. Muistin kaiken. Se kaipaus. Ne vuodet, kauan sitten, ku mä olin liian nuori ja tyhmä et rakastuin saavuttamattomaan. ne tuli pintaan ja mä tunsin ku mut ois hylätty. Kaikki muut on parempia kauniimpia kunnianhimosempia viisaampia ja vaikka mitä. Se on valetta, se on vihollisen valetta, mut kipeimpinä hetkinä mä aina vahingossa ajettelen et mä en vaa oo tarpeeks. 

 

Ja mä muistin kuinka mä itkin niinä vuosina itteni tyhjiin. Enkä mä haluu palata enää siihen. Mä haluisin päästää kaikest menneest irti, lopultakin. Mä tunnistan ittessäni katkeruutta ja anteeksantamattomuutta monia ihmisiä kohtaan, ja mä haluun tehä niistä parannuksen. Herra vain sun avulla se onnistuu. En mä yksin pysty. Mun unelma on tulla enemmän Kristuksen kaltaseks.. mä haluaisin niin olla nöyrä välittävä ja rakastava.. lempeä.. mut en mä yksin pysty. Vain sussa Herra on mun kaikkeni.

Ja minne mä oon menossa? Mä vaivuin omiin ajatuksiini sen kaiken puheensorinan keskellä ja näin itteni kävelemässä pitkin Budapestin katuja, tai no katuja ylipäänsä, kuluneet lökäpöksyt jalassa ja rinkka selässä. Sinnekkö mä oon menossa? Kaduille? Budapestiin? Vain Herra tietää. Tuntuu ku ois jotenki eksyksissä. Tyhjässä kuplassa josta pitäis päästä ulos. Ja mä katon itseäni huokasten. Mä yritän liikaa olla sitä mitä maailma haluu mun olevan, mä oon hukannu sen mikä kuvastaa mun sisintä.. mua. Sen mitä mä oon ja edustan. Mä ikävöin niitä aikoja kun olin tulessa. Rohkea ja paloin Jumalan tulta. Miks mä oon päästäny sen liekin hiipumaan? Ja ku mä havahdun takas kuuntelemaan mä huomaan mun ympärillä muutamia todella rakkaita ihmisiä, jotka saa mut tuntee itteni hyväksytyks ja arvostetuks..rakastetuks. Ja mä tiiän et mä selviin. Mä todella selviin. Vaik oon väsyny ja kipee ja mun korvalehti on jättimäinen ja tulehtunu eikä mul oo mitään suunnitelmia tulevalle..ni mä selviin. Koska Jeesus. Jeesus on kaikki.

Ja kotiin päästyäni laitan rukouspyynnön ystävälle, joka vastaa vahvistavin ja lohduttavin sanoin:

"Jumala muovaa sua enemmän poikansa kuvan kaltaseks ja aina kasvuun kuuluu kasvukipuja. Herra haluaa et meidän identiteetti on Hänessä. Tää maailma syöttää hirveitä suoristuspaineita, minkälainen pitäis olla. Kiinnitetään me kuitenki katseemme Jeesukseen, joka vapauttaa meidät kaikesta omasta yrittämisestä. Elävän Jumalan henki asuu sinussa!"

Ja mä luen Raamattua ja itken Jumalalle kiitosta ja kipua. Tän hämmennyksen keskellä mä tajuan taas selvemmin kuin aikoihin. Ei mul oo muuta ku Jumala jonka luota voin löytää rauhan. Ei mul oo mitää muuta identiteettiä ku se jota pala palalta löydän Kristuksessa. Enkä mä omas  voimas pysty antaa anteeks ja pääsee eroo katkeruudesta joka hapattaa. Vain Kristuksen avulla mä kykenen. Niin et en enää elä mä, vaan Jeesus mussa.
In Christ alone.
Ja mä riitän. Sittenkin. 

Aamen.