Kahdeksantoista

18. Täysi-ikäinen. Aikuinen. Se saavutti mut. Sai mut kii eikä päästäny pakoo. En ois halunnu. Oisin voinu täyttää vaik uusiks 17, mut ei kaheksaatoist. Eieijookoei. Aikuisuus ei oo mua varten. Miks se Peter Pan ei tullukaan ikinä hakee mua? Vaik mä iltasin istuin ikkunalaudal ja odotin, odotin niin et meinasin halkee siit odotuksest ja jännityksest. Mut ei. Nyt mä oon aikuinen. Iso tyttö jo.

PYH.

Mä oon pikkulapsi. Tuun aina olee. Äidin oma pikkunen diana. Jumalan pieni lapsi. Pikkutyttö joka naureskelee ja heittelee kärrynpyöriä, puhaltelee saippuakuplia ja mönkii illalla äidin viereen kun maailma tuntuu liian suurelta ja pelottavalta. Pikkutyttö jolla ei oo mikään kiire
aikuistuu eikä muuttaa pois.

(Kuvassa vietän muuten vikaa päivää 17-vuotiaana lepposasti Oulussa Toripoliisin kainalossa :) Ja toises kuvas kykin keskel kauneinta rauhaa :)               

Ikä ei muuta meitä. Ikä on vaan numeroita ja lukuja. Vähä niinku maanantait. Kaikki aina valittaa et tää on tää maanantai, ei jaksa ei pysty kaikki menee ihan päin mäntyä. Ei se sen maanantain syy oo. Me ihmiset ite tehdään päivistämme sellasii ku ne on. Me voidaan vaikuttaa. Sama pätee ikään. Sä oot sellanen ku sä oot, ei ikä määritä sua. Sä teet iästäs just sun näkösen.

18. Ei mun olo oo yhtää erilainen ku sillon ku olin 17. Ei se muuttanu mua. Mä oon edelleen sama ihminen, sama pieni ruskee tyttö joka opettelee tuntee itteään. Okei, nyt mul on ikää ajokorttiin,  ja mä voin mennä baariin (tosin ainut syy miks voisin joskus eksyy baariin ois se et menisin evankelioimaa sinne). Mut siltiki.

Mä rukoilen et Jumala vois auttaa mua olee aina ku pikkulapsi. Tai jos ei ihan, ni ainaki lasten kaltanen. Sitä mä rukoilen.

18 vuotta. Mä oon pieni linnunpoikanen vasta. Ehkä jonain päivänä mä koitan vähän räpytellä mun siipiäni, turvallisesti Taivaan Isän kädel.

Kiitos Jeesus.
Aamen.